Lasten ja nuorten konferenssikeskus Noverosassa, Hollannissa, järjestettiin konferenssi aiheesta tieto. Sinne kokoontui noin 65 nuorta 30 ikävuoteen saakka. Heihin kuului oppilaita, jäseniä tai jollakin muulla tavalla Ruusuristiin yhteydessä olevia.
Henkinen identiteetti
Hyvin selvänä johtopäätöksenä oli, että meillä on aina tietynlainen henkilöllisyys, josta on osoituksena henkilöllisyystodistuksemme, jonka saamme täyttäessämme 14 vuotta. Syntymässä saamme sosiaaliturvatunnuksen ja digitaalisen ID:n, jotka tekevät meistä ainutlaatuisia. Tämä kaikki ei kuitenkaan vastaa sitä, mitä olemme vaan mitä meillä on. Mihin sopivat käsitteet persoonallisuus ja minä?
Osallistujien mukaan persoonallisuus on rooli, jota voidaan näytellä, maski, jonka voi vaihtaa toiseen ympäristöstä, mielialasta ja pyrkimyksistä riippuen. Sitä on myös mahdollista kiillottaa, joten se ei todellakaan ole intiimein eikä olennaisin osa olemusta. Meissä on siis jotakin, mikä määrää, minkä ulkoisen ilmiasun omaksumme ja miten sitä muutamme.
Sisintä pidettiin yhtenä todellisen yksilöllisyyden tärkeimmistä puolista, samoin jokaisen ainutlaatuisuutta ja itsemääräämisoikeutta. Tässä kohdin tuli sitten seinä vastaan. Mitä näemme lähemmässä tarkastelussa? Tämä kysymys ei todellakaan rajoitu vain nuoriin! Puuhastelemme enimmäkseen ulkokuoren kimpussa, sen mitä itse näemme ja millaisena haluamme tulla nähdyiksi. Aktiivisimpina toimijoina ovat omat ja toisten aistit. Mitä sisin olemus sitten on? Muovaamme yksilöllisyyttämme asioista, jotka eivät ole ainutlaatuisia: kansallisuus, sukupuoli, uskonto, aikalaiset. Olemme osa ryhmää, jossa haluamme tulla hyväksytyiksi. Missä ainutlaatuisuus? Entä mihin valintamme perustuvat? Täytämme valinnoissa usein vanhempiemme, muiden perheenjäsenten, ystävien, opettajien ja yhteiskunnan toiveita. Annamme periksi muiden mielikuville meistä tai sille, mitä toivoisimme heidän ajattelevan meistä. Täytämme ympäristön odotuksia. Mihin jäi itsemääräämisoikeus?
Valitsemmeko sitä, mitä haluaisimme sisimmästämme aidosti tehdä? Päädyimme hyvin nopeasti huomaamaan, että laiminlyömme juuri niitä tunnusmerkkejä, jotka tekisivät meistä todellisen yksilön: sisäistä elämäämme, ainutlaatuisuuttamme ja autonomisuuttamme. Keskuudessamme heräsi kysymys, haluammeko oikeasti olla yksilöitä vai riittääkö meille pelkkä henkilöllisyys? Itsensä löytäminen, omana itsenään oleminen ja oven sulkeminen sivupersoonilta – siihenkö yksilöllisyyden etsiminen loppuu?
Tietoisuudentila on elämäntila
”Suurin kaikista läksyistä on itsetuntemuksen hankinta, sillä itsensä tuntiessaan ihminen tuntee Jumalan”, kirjoittaa Klemens Aleksandrialainen, varhaiskristitty gnostikko. Se sai nuoret kysymään ohjaajilta, ovatko he, joista nuorimmat olivat vähintään 30-vuotiaita, jo löytäneet yksilöllisyytensä vai etsivätkö hekin sitä vielä. Kysymys jäi ilmaan, sillä osa ohjaajista ei kyennyt vastaamaan siihen tyydyttävästi.
Ehkäpä aiheenkäsittelyn kolmas vaihe pelasti heidät: symboli, jota varhaiskristityt gnostikot käyttivät tämän kysymyksen yhteydessä. Ihminen voidaan nimittäin esittää ympyränä, jossa on keskipiste ja kehän ja keskipisteen yhdistävä säde. Kehä on ulkopuolen, fyysisen ruumiin ja ulkoisen itsemme edustaja. Säde edustaa sieluamme, olemuksemme syvempää kerrosta (psyche). Keskipiste on sisimpämme, pneuma, tietoisuutemme.
Jeesus lausuu Tuomaan evankeliumissa: ”Minä annan teille, mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mitä käsi ei ole koskenut ja mitä ihmissydän ei ole voinut aavistaa.” (jae 17)
Paavali puolestaan sanoi Jeesukselle: ”Sinä olet minun tietoisuuteni.” Hermes selittää nämä ajatukset: ”Se mikä teissä näkee ja kuulee, on Herran Logos. Se on Jumalan, Isän, tietoisuus.”
Sielua voidaan pitää kykynä samastua johonkin, kykynä identifioitua, pisteenä kehän ja keskipisteen yhdistävällä säteellä. Tuo kyky on osa olemustamme ja pystyy samastumaan ympyrän kehään eli ulkoiseen tai keskipisteeseen. Jokainen meistä on tämän kykynsä nojalla jossakin näiden kahden ääripään välillä. Yksilöllisyyden etsinnän aikana asioita voidaan todellakin katsoa kahdelta kannalta. Ulkopuolelta löytyy monia rooleja ja etsintä voi kestää lähes loputtomasti siirryttäessä aina vaan uuteen pisteeseen kehällä. Sisäänpäin suuntautuvalla etsintäretkellä voidaan päätyä vain yhteen pisteeseen: henkeen, jumalallisuuteen.
Millaisena pidämme itseämme?
Ruumiina, ilmennysmuotona, jossa sielu on alkiovaiheessaan yhteydessä henkeen, henkikipinään? Vai tietoisuutena, joka voi hankkia kokemuksia sielun avulla, johon on sijoitettu väliaikainen ruumis, joka mahdollistaa aistihavainnot?
Kumpaan ihmiskuvaan samastumme? Tunnistammeko itsemme identifiointikyvyllä? Mitä enemmän tietoisuutemme kääntyy keskipistettä kohden, sitä enemmän yksilöllisyyttä, autonomisuutta ja olennaista koemme.
Hermes sanoo: ”Olet kasvanut, oi sielu, tietystä rungosta. Olet tuon rungon oksa. Vaikka oksa kasvaisi kauas ulospäin rungosta, yhteys rungon ja oksan välillä säilyy. Kaikki oksat saavat ravintoa rungosta. Mieti tätä, oi sielu, ja vakuutu siitä, että määräsi on palata takaisin Luojasi luo. Hän on runko, josta olet kasvanut.”
Hermes puhuttelee aina sieluamme. Näin tarkasteltuna meitä puunoksia on paljon, kaikki Kristuksen ruumiin jäseniä. Kaikki olemme Vapahtajasta lähtöisin olevan valonsäteitä. Aiemmin mainitsemamme symbolin merkitys aukenee meille nyt kokonaisuudessaan. Muodostamme pyörän, jossa keskusakselista (rungosta) lähtee monta puolaa. Ihmiskunta koostuu tästä tietoisuuden keskipisteestä, jossa tietoisuus kehittyy monissa ruumiissa. Nuoret muotoilivat käsityksiään oivalluksesta seuraavasti: Olennaisin yksilöllisyytemme on keskellä oleva henkinen tietoisuus, joka vastaa kaikkien toisten sielujen olennaisinta ydintä. Tähän kätkeytyy lupaus siitä, mikä on universaalista ja identtistä kaikissa yksilöissä. Pystymmekö ylittämään yksilöllisen tietoisuutemme? ”Tietoisuudentila on elämäntila.” Kuinka tosi ja syvällinen tämä toteamus onkaan! J. van Rijckenborgh ja Catharose de Petri kiinnittivät huomiomme siihen yhä uudelleen.
Kuinka oivallamme olemuksemme kolmen osan vaikutuksia: henkistä yksilöä, joka olemme; sielun identifioimiskykyä, jota joskus koemme; ja ulkoista henkilöllisyyttä, joka meillä on?
Nuorten mukaan valaistuminen tarkoittaa identifioimiskykymme sulautumista henkiseen ytimeemme. Henkiytimen valo, värähtely, läpäisee olemuksemme. Kunpa vain tiedostaisimme sen aistien meitä eksyttämättä! Valentinos kuvaa tätä Totuuden evankeliumissaan Isän Hengitykseksi tai tuoksuksi: ”Vaikka Isän tuoksu on sekoittunut aineeseen, hän johtaa sen Valoon. Kun se pääsee hänen antamaansa hiljaisuuteen, se nousee kaikkien muotojen ja äänien yläpuolelle. Eiväthän näet korvat aisti tuoksua, vaan tuoksu aistitaan Hengen avulla. Henki vetää Isän tuoksun puoleensa ja sekoittuu siihen. Näin hän kaitsee sen sisälle ja vie sen sinne, mistä se on lähtöisin: alkuperäiseen tuoksuun, joka on jäähtynyt psyykkiseen muotoon, kuin kylmäksi nesteeksi, joka on imeytynyt kiinteään maahan. Ne jotka näkevät sen, luulevat sitä pelkäksi maaksi. Myöhemmin neste kuitenkin jälleen sulaa ja höyrystyy maasta, kun hengen siiveniskut koskettavat sitä lämmittävästi. Kylmät tuoksut ovat siis peräisin erossa olosta. Siksi usko tuli esiin ja tuhosi erillisyyden. Usko toi rakkauden lämpimän täyteyden, jotta kylmyys ei enää palaisi, vaan jäljelle jäisi vain täydellisen ajatuksen ykseys.”
Tämä on lankeemuksen ja levollisen ylösnousun mysteeri niille, jotka ovat löytäneet hänet, joka on tullut heidän luoksensa opastaakseen heidät takaisin kotiin. Tätä paluuta sanotaan kääntymykseksi.
—
Pentagrammi 5/2011. Kuva: Duy Pham, Unsplash