On ihmeellistä että ruoho joka oli kynnetty ja poistettu juurineen tien teon aikana, kasvaa taas vapaasti betonilaattojen väleissä katujen reunoilla. Onko se merkkinä siitä, että luonto vaatii muinaiset oikeutensa takaisin? Kulttuuri vaatii hoitamista, jatkuvaa huomiota, kun taas ’luonto’ kasvaa ja kehittyy itsestään. Tällainen jännite luonnon ja kulttuurin välillä on ihmisen kohtalona. Onko ihmisluonto ehkä ohjelmoitu sellaiseksi että se tekee elämän maan päällä itselleen mahdottomaksi? Ihminen haluaa alistaa luonnon oman tahtonsa alaiseksi ja sen seurauksena tuottaa itselleen vaikeuksia. Kuulemme usein sanonnan ’takaisin luontoon’, mutta se ei nykyisin olekaan enää vaihtoehto. Ihmisen kutsumus on korkeampi, etäisempi, mahtavampi… Mutta missä? Ja kuinka?
Kutsumus tarvitsee valoa
Hentoudestaan huolimatta ruohoa kasvaa mitä karuimmilla ja lohduttomimmilla paikoilla. Se ei tuomitse ketään, ilman ehtoja se käyttää jokaisen mahdollisuuden kasvamiseen, varsinkin kun tarjolla on tarpeeksi vettä. Se asettaa meidät tosiasian eteen: ’Tartu ehdoitta jokaiseen elämän mahdollisuuteen, huolimatta oletetuista tulevaisuuden näkymistä!’ Tämä on ristiriidassa sanonnan ’parempi katsoa kuin katua’ kanssa, jonka useimmat meistä ovat jo lapsena omaksuneet. Se itää, tulee taimelle ja kukkii ilman ehtoja nyt ja tässä. Ihmiseltä tämä vaatii jonkun verran rohkeutta, seikkailuhenkeä. Siemen, joka on yhtä vieras kuolevaiselle ihmiselle kuin vihreä ruoho harmaalla asfaltilla, sijaitsee ihmisen sydämessä. Sen viemänä ajautuu ihminen aina uudestaan ’kulttuuriin’. Tällä tavoin hän yrittää sovittaa maailmansa siihen ja tavoittelee täydellisyyttä, paratiisimaista tilaa, sellaista kuin hän kuvittelee sen olevan.
Luonnolla ei kuitenkaan ole aikomustakaan tulla kehitetyksi paratiisimaiseen tilaan. Sen ainoa pysyvä tekijä on muutos. Luonto muodostaa vain taustan, jossa ihminen pystyy tulemaan tietoiseksi perinnöstään ja vapauttamaan sen. Luontoihmistä ei tarvitse parannella, mutta hänessä olevan siemenen täytyy itää. Siihen tarvitaan Valoa alkuperäisestä paratiisimaisesta elämän kentästä. Tätä Valoa on kaikkialla ja se saavuttaa jokaisen ihmissydämen, edellyttäen ettei sitä tukahduteta kohteesta toiseen ryntäilevien tunteiden ’asfaltin’ alle. Silloin ei yksikään Valon säde voi tunkeutua niin syvälle, että sana, siemen pystyisi siellä itämään.
Joskus olemme uhattuina jäädä tiejyrän alle niin kuin ruoho. Ei alkutyypin heijastusten vuoksi, jotka ovat syövytettyinä ihmiseen eikä kohtalona, vaan joskus ’edistys’ ja ’talous’ ovat meille ylivoimaisia tai joku muu yhteisön rakastama aate tai järjestelmä vie voiton.
Itsesuojelun ahdistavan vietin vuoksi annamme vapautumisen mahdollisuuksien mennä ohi ja usein emme edes huomaa niitä. Jos olemme todella etsimässä vapautusta, on meidän käytettävä hyväksemme pienintäkin rakoa itsesuojelun panssarissamme antaaksemme Valon tulla sisälle, emmekä sulje sitä ulos muutoksen pelossa, peläten epävarmaa tulevaisuutta.
Vapaus ja vastuu kulkevat yhdessä
Luomisen yksi suurimmista mysteereistä on sen rajaton vapaus. Tämä vapaus varmistaa sen, ettei koskaan tule olemaan ikävystyttävää tai ennustettavissa olevaa, vaan se on aina kipinöivää ja hämmästyttävää. Ennalta ennustettavien rytmien puitteissa, kuten päivä ja yö, kesä ja talvi, päiväntasaajan liike ja monet muut, meillä on erittäin vähätelty mahdollisuus itse ohjata elämäämme, edellyttäen että meillä on valmius kohdata paradoksi, valmius unohtaa henkilökohtaiset edellytykset ja ennakkoluulot! Ihmisen kutsumus on korkeammalle, kauemmas ja loistavampi kuin olla kiinnitettynä tähän luontoon. On hyvin tärkeää että vapaus ja vastuu kulkevat yhdessä. Kokeaksemme todella vapautta, on meidän hyväksyttävä vastuu myös meissä olevasta ikuisuuden siemenestä ja aloitettava työ tämän huomion pohjalta. On toimittava spontaanisti ja ilman ehtoja sen impulssien johtamana. Varsinkin kehityksen tien alkuvaiheessa ne muuntuvat kaipaukseksi ja toivoksi. Eikö olekin mielenkiintoista että toivon väri on myös vihreä?
—
Pentagrammi-lehti. Kuva Pexels