Peabiru on parasta ymmärtää sisäisen polun vertauskuvaksi.
Tyynen valtameren ja Atlantin valtameren välissä on valtava manner valtavine asujaimistoineen. Nykyiset ihmiset pystyvät siellä liikkuessaan tuskin mieltämään, kuinka laaja maa-alue heidän jalkojensa alla oikein on. Kun mantereella halutaan liikkua paikasta toiseen, voidaan käyttää autoja ja ajaa siihen suunnitelluilla maanteillä. Jos halutaan siirtyä mantereelta toiselle, käytössä ovat laivat ja lentokoneet. Tämä kaikki tuntuu luonnolliselta. Tuntuisi oudolta mieltää valtameri määränpääksi eikä lähtökohdaksi kohti toista mannerta, eiväthän ihmiset ole kaloja, eivät he selviäisi hengissä valtamerten syvyyksissä. Me tarvitsemme maankamaraa jalkojemme alle. Luultavasti pidämme valtamerta juuri tästä syystä mannerten erottajana emmekä tule ajatelleeksi, että itse asiassa mantereet erottavat valtameret toisistaan.
Amerikan muinaiset asukkaat olivat innokkaita tutkimaan maa-alueita, mutta heillä ei ollut autoa eikä niiden tarvitsemia avaria maanteitä. He kulkivat metsien kinttupolkuja pitkin, joista jotkut olivat ihmisten raivaamia, toisten syntytapa ei ole tunnettu. Tuntematonta alkuperää on polku, jonka pituus ja henkinen merkitys ovat merkittävät: Peabiru, joka kulkee läpi suurimman osan Etelä-Amerikasta. Nimen Peabiru käännös on ristiriitainen, useimmiten sen ymmärretään kuitenkin tarkoittavan ”murenevaa ruohikkopolkua” tai ”auringon vuorten polkua”. Nykyisten jälkien perusteella Peabirun voidaan päätellä alkupisteen olleen Brasilian etelärannikolla, missä nykyään on osavaltio Santa Catarina, ja kulkeneen São Paulon ja Paranàn osavaltioiden kautta Paraguayn, Bolivian ja Perun halki Chilen rannikolle. Sen on arvioitu avatun itä-länsi-suunnassa. Monet alkuperäiskansat, mm. guaranit (Brasilian nykyään suurin alkuperäispopulaatio), ovat pitäneet polkua pyhänä.
Tuoreimpien tietojen mukaan Peabiru ei ollut pelkkä kauppatie eikä alkuperäiskansojen viestintäreitti. Rosana Bond, joka on kirjoittanut teoksen História do Caminho de Peabiru (Peabirun polun historia), uskoo polun liittyneen auringon kiertorataan taivaalla. Mahdollisesti toivo sellaisen paikan löytymisestä, minne aurinko katosi, innosti eri puolilla Etelä-Amerikkaa asuneita kansoja raivaamaan polun, joka veisi sinne. Vuosisatojen kuluessa eri puolilla mannerta olevien pikku teiden liittymä- ja päätekohdat muotoutuivat lopulta kuuluisaksi Peabiruksi, maan yli valtamereltä toisen ulottuvaksi linjaksi. Polun varteen jääneet kirjoitukset auttavat ymmärtämään sen henkistä merkitystä. Merkit osoittavat kulkijalle tien Iwi Maraêen, ts. maahan, jossa ei ole pahuutta.
Niille, jotka kulkivat mystisin tuntein Peabirua ja etsivät Iwi Maraêta, auringon pesää, oli varmaan kamala henkinen isku, ettei matkan pää ollutkaan sisämaassa ja että valtameren rannasta lähdettyään he päätyivät taas valtamerelle. Vesi erotti heidät aurinkotähdestä, eikä maata, jossa ei ole pahuutta, löytynytkään. Tästä syystä Peabiru tuleekin ymmärtää metaforana, sisäisen polun vertauskuvana. Tämä johtopäätös voidaan tehdä guaranien opetusten pohjalta. Heille Peabiru oli pyhä polku, koska se seurasi auringon liikerataa.
Se oli polku joka liitti toisiinsa kaksi valtamerta, jotka ovat todellisuudessa yksi. Polku joka vie maahan, jossa ei ole pahuutta ja joka ei ole millään kartalla. Ihmiskunnan henkisen perimätiedon pohjalta aikakauslehti Ecos da Alma Brasileira (Brasilialaisen sielun kaikuja), jota julkaisee Civitas Solis Institute, toteaa mystisestä maasta:
” […] Maa, jossa ei ole pahuutta, ei ole vain avaruudellinen käsite eikä taivaallinen paikka, vaan etupäässä olemassaolontila. Sen vuoksi sanotaan, että se voidaan saavuttaa tekemällä ruumis kevyemmäksi tai hienoisemmaksi. […] Kuka hyvänsä syntyperäisistä pystyi muuttumaan jumalten kaltaiseksi, jumalalliseksi olennoksi, ja voittamaan kulttuurin rajoitteet ja saavuttamaan transsendentaalisen tilan.”
Mitä tulee mantereita ympäröivän valtamereen, joka on Peabirun alku- ja loppupiste, on huomattava kuinka se osuu yksiin ihmisen henkisen matkan kanssa: tavoitteena on saavuttaa alkuperä. Valtamerta käytetään usein kokonaisuuden symbolina (elämän valtameri, armon valtameri), ja joet päätyvät valtamereen, joka koostuu lukemattomista vesipisaroista ja jonka sanotaan muistuttavan Jumalaa ja hänen loputonta luomistyötään.
Suurten asioiden mietiskeleminen on aukko, josta tunne korkeimmasta herää ihmisessä. Ääretön valtameri, päättymätön metsä, loputon taivas, aurinko ja kuu edustivat korkeinta eteläamerikkalaiselle alkuperäisväestölle. Vaikka Peabiru ei enää tänä päivänä ole olemassa konkreettisena faktana, johtuen siitä että vain joitakin polun osuuksia on säilynyt, siitä saamamme käsitys on riittävän vaikuttava herättääkseen tunteen korkeimmasta sisällämme sekä heijasteen polusta ja sen ihanteesta tietoisuudessamme.
Mitä yhteistä mantereen nykyiset asukkailla ja heidän esi-isillään on? He jakavat jossain määrin maan ja sen historian, joskin niin merkityksettömästi ettei pelkästään näiden tosiasioiden perusteella voida puhua yhteisesti identiteetistä. Yhteisen identiteetin ajatus on kuitenkin niin houkutteleva, että meidän on uskallettava ottaa askel eteenpäin: heille on yhteistä sielun ytimestä kumpuava kaipaus kaiken olevaisen alkulähdettä kohtaan. Heillä on yhteinen päämäärä, jota ilmentää valtameren yllä leijuvan auringon kuva. Heillä on yhteinen polku, joka on vedetty ja merkitty itseensä aineeseen ja syövytetty heidän sydämiinsä.
—
Kirjoittaja: Logon-lehden kirjoittava ryhmä Brasiliasta
Kuva: Pixabay