Kaksi luonnonjärjestelmää

Kuvattuamme lyhyesti eräitä ruusuristiläisten filosofian perusperiaatteita haluamme nyt tarkastella muutamia niistä hieman yksityiskohtaisemmin. Ensimmäinen asia, jota haluamme selvittää, on kahden olemassaolonjärjestelmän käsite. Näitä kahta erillisjärjestelmää lakeineen ja olosuhteineen kutsumme ”kahdeksi luonnonjärjestelmäksi”. Jos ymmärrämme niiden toiminnan, ymmärrämme selvemmin, miksi ehdottomien arvojen etsintämme – totuuden, puhtaan rakkauden, ehdottoman viisauden jne. etsintämme – ei tähän mennessä ole ollut menestyksekästä.

Meidän luonnonjärjestelmämme – ”dialektiikan” maailma

Aistimme todistavat, että kaikki tähän maailmaan syntyvä, jonka ympärillämme näemme, muuttuu jonain päivänä vastakohdakseen. Jatkuva vastakohtaisuuksien vuorottelu on maailmamme perusolemus. Kaivatessamme kiihkeästi ehdottomia arvoja – kestävää rauhaa, rakkautta ja totuutta -, meiltä jää usein huomaamatta tämä väistämätön tosiasia. Silti jo pelkkä logiikka riittää kertomaan meille, että kaikki syntyvä tulee katoamaan kerran; kaikki on hetkellistä, ei milloinkaan absoluuttia.

Mieti tätä asiaa hetken ajan. Mikään mitä olemme, mikään mitä teemme, mikään mitä voimme luoda ei kestä; ennemmin tai myöhemmin se hajoaa ja palaa lähtökohtaansa. Olemme ohimeneviä jatkuvasti muuttuvan maailman olentoja. Alamme vanheta ja rappeutua jo ennen kuin olemme syntyneet äitimme kohdusta. Maailmassa ei ole mitään täydellistä. Muutos ja kuolema ovat kaksi lakia, joihin voimme ehdottomasti luottaa. Ne ympäröivät meitä heltymättä vankilamuurien tavoin. Laozi, Buddha ja kaikki muut maailman suuret uskonnonopettajat vahvistavat tämän.

Eikö sinusta milloinkaan ole tuntunut kummalliselta, että huolimatta epätäydellisyyden, muutoksen ja rappeutumisen väistämättömyydestä me silti kiihkeästi kaipaamme täydellistä elämää? Oletko koskaan ihmetellyt, miten elämän tosiasiat huomioonottaen on mahdollista, että ihmisellä voi ylipäätään olla mitään mielikuvaa ehdottomista arvoista? Miten idea ehdottomasta, täydellisyydestä on edes tullut mieleemme? Mistä se on peräisin? Ei ainakaan maailmasta, jonka näemme ympärillämme.

Emme saa unohtaa, että kerran jokainen meistä kuolee. Kuitenkin ylläpidämme aivan kuin yhteisesti sovittua vaitioloa, yhteistä mielikuvaa, jossa elämme elämäämme ikään kuin kuolemaa ei olisikaan! Jos olet kokenut läheisen ihmisen menetyksen, olet ehkä pannut merkille, että osa sinua ei milloinkaan hyväksy tämän ihmisen poismenoa, riippumatta siitä millaisia uskomuksia sinulla on tai on olematta kuolemanjälkeisestä elämästä. Mistä saamme tämän voimakkaan kaipuun ikuista, ehdotonta kohtaan, vaikka aistimme todistavat, ettei sellaista ole olemassakaan?

Kahden luonnonjärjestelmän käsite tarjoaa vastauksen kysymykseemme. Kultaisen Ruusuristin Kansainvälisessä Koulussa nimitämme usein järjestelmää, jossa asumme, dialektiikaksi. Käytämme sanaa ”dialektiikka”, koska maailmallemme on luonteenomaista jatkuvasti vuorottelevat vastakohdat. Dialektinen maailma ei sisällä vain aineellista, näkyvää maailmaa, jonka ympärillämme näemme, vaan myös alueet, joissa hienomateriaruumiimme oleskelevat nukkuessamme ja minne ne siirtyvät kuoleman jälkeen.

Alkuperäinen, jumalallinen luonnonjärjestelmä

Erillään, eristettynä dialektisesta maailmasta, joskin samassa tilassa, on toinen, erilainen luonnonjärjestelmä. Toiselle luonnonjärjestelmälle on ominaista täydellisyys, absoluuttisuus ja ikuisuus. Ruusuristiläiset kutsuvat toista luonnonjärjestelmää ”liikkumattomaksi kuningaskunnaksi”, koska siellä ei ole kaksijakoisuutta eikä vastakohtaisuuksien vuorottelua. Siellä on vain ikuista kasvua ja kehitystä autuudesta autuuteen, voimasta voimaan. Ikuiset arvot, ehdoton totuus, vapaus ja rakkaus, joita kaipaamme, ovat todellakin olemassa. Ne eivät kuitenkaan ole maailmassa, johon kuulumme, ne eivät ole tässä dialektisessa maailmassa.

Miksi dialektiikka on olemassa?

Ymmärtääksemme, miksi dialektiikka on olemassa, meille on avuksi, jos muistamme, että luomistyön taustalla on suunnitelma. Kultaisen Ruusuristin Kansainvälinen Koulu nimittää sitä Jumalan suunnitelmaksi. Voit kuvitella Jumalan suunnitelman tiettyyn suuntaan, määrättyä päämäärää kohti juoksevaksi virraksi. Jokaisella luontokappaleella on vapaus liikkua virtaan tai pois virrasta oman tahtonsa mukaan, keräten siten kokemuksia. Niin kauan kuin luotu aina kuitenkin palaa virtaan ja pysyy kaiken kaikkiaan harmoniassa sen kanssa, virta kuljettaa häntä mukanaan, ja kaikki on hyvin. Mutta mitä tapahtuu, jos luontokappale omasta tahdostaan haluaa pitäytyä pysyvästi tilassa, joka ei ole harmoninen jumalallisen idean virran kanssa? Yrittäkäämme nähdä looginen ratkaisu tähän kysymykseen.

Voimme kuvitella, mitä tapahtuu, kun jatkamme virtaavan veden analogiaamme. Jos luotu yrittää jättäytyä jumalallisen virran etenemisestä, koska hän haluaa pitää kiinni jostakin sen osasta ja koska hän tahtoo tehdä siitä pysyvän sen sijaan, että antaisi sen virrata, hän voi toteuttaa halunsa vain kiteytymällä samanlaiseksi kuin vedessä oleva raskas kivi. Koska hän on silloin kiteytynyt, raskas, hän ei enää voi kokea virran auttavia, kantavia vaikutuksia, vaan kokee virtaamisen töytäisyjen sarjana, aivan samalla tavoin kuin jos jokin tukko laitetaan virtaavaan veteen.

Tämä on hyvin yksinkertaistettu kuva siitä, miten kaksi luonnonjärjestelmää ovat syntyneet: jumalallinen luonnonjärjestelmä, jossa auttavat, kantavat, jatkuvasti kehittyvät jumalallisen virran vaikutukset koetaan, ja dialektinen luonnon järjestelmä – maailma jonka tunnemme -, missä jumalallisen virtauksen korjaavat vaikutukset koetaan, niin ettei minkään sallita kestää ja missä kaikki palautetaan jatkuvasti alkupisteeseensä.

Lankeemus

Ymmärrätkö, että joutuminen toisen, korjaavan järjestelmän lakien alaisuuteen eristää yksilön tehokkaasti maailmasta, jossa ensimmäinen lakien järjestelmä, jumalallinen järjestelmä toimii? Voitko edelleen käsittää, että luontokappale, joka on poikennut perustanaan olevasta suunnitelmasta, pysyy erotettuna luonnonjärjestelmästä, johon hän alun perin oli kuulunut, aina siihen saakka, kunnes hän valitsee palaamisen takaisin jumalalliseen suunnitelmaan?

Universaali filosofia opettaa, että kaukaisessa menneisyydessä suuri inhimilliseen elämänaaltoon kuuluva ryhmä tosiaankin päätti vapaasta tahdostaan poiketa olemassaolonsa pohjana olevasta suunnitelmasta. Niin he eristivät itsensä jumalallisesta luonnonjärjestelmästä ja heidät suljettiin dialektiseen olemassaolonjärjestelmään. Tuloksena oli, että lopulta kaikki kyvyt, joita he olivat pystyneet käyttämään ollessaan vielä ensimmäisen, jumalallisen järjestelmän lakien alaisia, surkastuivat vaipuen unitilaan voimatta kuolla, koska ne ovat ikuisia. Unitilassa ne olivat kuitenkin toimettomia, nukuksissa.

Ihmiskunnan tehtävä

Jos olet pysynyt mukana tähän asti, pystyt näkemään sielusi silmin langenneen, jumalallisen ihmiskunnan nukkuvat kipinät, ikään kuin siemenet, jotka ovat kykenemättömiä elämään, mutta samalla kykenemättömiä kuolemaankaan. Mitä voitaisiin tehdä näiden nukkuvien luontokappaleiden pelastamiseksi, heidän palauttamisekseen toden elämän tilaan? Tehtävään vaaditaan tietoisuutta ja tahtoa, mutta langenneilla jumalallisilla olennoilla niistä ei enää ole mitään jäljellä tässä uinuvassa tilassa. Mistä tarvittavat tietoisuus ja tahto voisivat tulla? Ruusuristiläiset opettavat, että ihmisrotu sellaisena kuin sen tunnemme, luotiin juuri tätä tarkoitusta varten – toimimaan tietoisesti ja vapaaehtoisesti palvelijoina, niin että alkuperäinen, jumalallinen ihminen voidaan entisöidä. Se on jokaisen ihmisen tehtävä, kutsumus, ja jos onnistumme, mekin olemme osalliset ikuisesta elämästä. Me kuolevaiset emme ole jumalallisia olentoja, vaan kannamme niitä sisällämme uinuvina kipinöinä. Meidän vallassamme on sallia nukkuvan kipinän herätä uudelleen elämään ja palata maanpaosta jumalalliseen maailmaan, kotiin, ”Isän kotiin”.

Jumalallinen kipinä herää

Nyt sinun on varmasti paljon helpompi ymmärtää, miksi kaipaamme tulisesti ehdottomuutta, totuutta, jumalallisuutta. Kuten kerroimme ensimmäisessä osassa, ei kaipaus ole lähtöisin meistä katoavista olennoista, vaan meissä olevasta jumalallisesta kipinästä. Se on jumalallisen kipinän kaipausta kadotettua kotiaan kohtaan, jumalallista olemassaolonjärjestelmää kohtaan, jossa se tietää kerran asuneensa. Tämä voimakas kaipuu, joka voi kehittyä kuluttavaksi näläksi ja janoksi, kuten ehkä itse olet kokenut, edustaa sisällämme nukkuvan jumalallisen kipinän ensimmäisiä heräämisen merkkejä. Niinpä sisäinen rauhattomuus, halu, joka mahdollisesti motivoi sinua lukemaan tätä esittelylehtistä, on itse asiassa kaikkein tärkein kyky, joka sinulla on henkisenä etsijänä; se on Ariadnen lanka, joka voi, mikäli reagoit siihen oikein, johtaa sinut ulos labyrintistä. ”Prinsessa Ruusunen” ei ehkä vielä ole valveilla, mutta se kääntyilee jo unissaan – se on elämän merkki! Siellä missä on elämää, on toivoa!