Avaruus ei ole tyhjä

Luku 6

Aineen häviäminen

Jumalan Hengen sytyttämät,
kuolleet Jeesuksessa Herrassamme,
uudestisyntyneet Pyhästä Hengestä.

Näistä klassisen Ruusuristin sanoista löydämme lyhyen kuvauksen Gnosiksen tarkoitusperistä aina ajan alkuhämäristä tähän hetkeen saakka. Se joka puhkeaa kukkaan uskonvoimassa, uskossa uuden elämäntilan gnostiseen todellisuuteen, on Jumalan Hengen sytyttämä. Tämä kyky koostuu gnostisesta voimasta, jota virtaa jatkuvasti järjestelmään, leviää vereen ja koskettaa koko aistijärjestelmää. Uskonvoimaa on käytettävä myönteisesti ja harmonisesti, uskonlähteen eli Gnosiksen tarkoittamalla tavalla.

Ellei oppilas sitä tee tai jos hän kieltäytyy tai epäilee, hänestä tulee erittäin epätasapainoinen ja levoton. Hän on silloin jatkuvan sisäisen, repivän konfliktin kourissa, mikä vaurioittaa hänen elämänjärjestelmäänsä. Olisi parempi mitätöidä koko uskonvoima kuin jäädä roikkumaan tällaiseen hajaannuksen tilaan. Joka on vastaanottanut uskonvoiman eikä sitten kuljekaan polkua, on yksi surkuteltavimmista, sillä lääkettä tulisi nauttia vain silloin, kun samalla noudatetaan johdonmukaisesti edellytettyjä elämänsääntöjä. Jos ihminen noudattaa elämänsääntöjä, lääkkeestä on apua, mutta jos hän kieltää ne, panacea vaikuttaa tarkoituksensa vastaisesti.

Nykyajan Hengenkoulun oppilaat aliarvioivat usein gnostisen uskonvoiman tarkoituksen ja vaikutuksen. Yleensä ottaen uskontilan ymmärretään tarkoittavan sydämen ja pään suuntautumista, tunnetta tai ymmärrystä; suuntautumista, joka on alun perin kehittynyt tai määrätty jo syntymässä tai sosiaalisten olosuhteiden pohjalta; suuntautumista, jonka voi muuttaa mielensä mukaan olosuhteiden muuttuessa. Mahdammeko tietääkään, että uskontila merkitsee jopa kaikkein alkukantaisimmillaankin sidettä, yhteyttä ihmisen ulkopuolella olevaan voimakenttään? 

Jokainen kuolevainen pitää yllä tällaisia yhteyksiä tietoisesti tai tiedostamattaan. Jokin tällainen yhteys määrää elämästämme ja toiminnastamme. Siksi on välttämätöntä tutkia, miksi oppilas toimii tai jättää toimimatta eri tilanteissa. On välttämätöntä tutkia vakavasti, mihin voimakenttään hän on yhteydessä tai minkä voimakentän kanssa hän on konfliktissa.

Kun Hengenkoulu on tehnyt tällaisen psykoanalyysin, on päätettävä, kuinka oppilasta käsitellään. Pitääkö häntä tukea hänen taistelussaan vai jättää huomiotta, pitääkö toteuttaa neutralisaatio vai pitäisikö hänet välittömästi poistaa Koulusta. Ymmärrettävästi jokainen ihminen on yhteydessä ulkopuolellaan oleviin voimiin, jossakin määrin tietoisesti, mutta suurelta osin tiedostamattaan.

Toisinaan joku hyväksytään oppilaaksi ja hän saa jatkaa, vaikka melko pian voidaan havaita, että hän ei lainkaan kuulu Kouluun ja että Koululle vihamieliset voimat käyttävät häntä työn tuhoamiseen eri tavoin. Tällaiselle voimalle annetaan mahdollisuus käyttää itsensä loppuun hiljaisesti ilman että se tuottaa haittaa, ja vasta sitten yhteys Kouluun katkaistaan. On parempi kanavoida tulivuoren purkaus kuin täyttää tulivuoren kraatteri ennen purkausta, mikä tekisi siitä paljon väkivaltaisemman! Kaikki konfliktit voidaan välttää soveltamalla gnostista psykologiaa.

Tahtoisimme tutustuttaa lukijan tähän gnostisen tieteenalaan, sillä se voi auttaa itsetuntemuksen hankkimisessa. Tiedämme elävämme joka hetki jonkun tunteen, ajatuksen, tahdonimpulssin ja toiminnan vallassa. Olemme keskellä elämänilmausten valtamerta. On hiljaisia hetkiä, mutta enimmäkseen valtavasti emootioita, ja välillä syvää masentuneisuutta ja epätoivoa. Myrskyjä säestävät usein rajut pyörremyrskyt. Pikku purtemme heittelehtii sinne tänne elämän valtamerellä. Kirjoitimme tarkoituksella sinne tänne, koska – huomatkaamme asian ydin – purtemme ei liiku eteenpäin. Se ei liiku vaikka kuinka kiivaasti pyörittelisimme ruoria, tuima ilme kasvoillamme, jos olemme miehiä, vakava naamio kasvojen edessä, jos olemme naisia.

Vanhenemme joka päivä, elinvoimamme ehtyvät, kunnes elinvoiman lähde on ehtynyt ja ammennettu tyhjiin. Jonakin päivänä purjehdimme pohjatuulen ajamana etelää kohti, seuraavana päivänä etelätuuli vie meidät takaisin lähtöpaikkaan jne., lännestä itään ja idästä länteen. Purjehdimme kaikkiin ilmansuuntiin. Tapahtuu sama asia kuin lastenhoidossa, kun äiti tai lastenhoitaja yrittää pitää lapset hiljaisina kaikenlaisin mukavin pelein ja leikein, niin etteivät he tekisi ilkitöitä.

Koko maapallo on yksi valtava lastentarha, jossa ihmisillä pelataan synkän kohtalokasta peliä sen estämiseksi, että he tekisivät ilkitöitä luonnonaioneille. Aiheemme puitteissa voisimme kutsua uskonpeliä kaikkein yleisimmäksi ajanvietteeksi, hyödyllisimmäksi ajanvietteeksi lastentarhassa, jonne kaikkien on tultava, halusivatpa tai eivät.

Sydän koostuu gnostis-maagisesti tarkasteltuna seitsemästä osasta, jotka vastaavat pään pyhäkön seitsemää osaa, persoonallisuuden seitsemää osaa sekä myös koko mikrokosmoksen seitsemää tilaa. Sydän on olemuksemme suuri pääportti. Voimme todeta kaksisuuntaisesti: mitä pää ei halua, ei pääse sydämeen, ja mitä sydän ei halua, ei pääse päähän. Jos mentaliteetti suuntautuu jollakin erityisellä tavalla, tunteiden suuntaa on mahdotonta muuttaa, koska ne ovat magneettisia. Jos tunteidemme suuntaus virittyy jollekin magneettiselle aallonpituudelle, se määrää väistämättömästi, millainen järkemme tila on. Sydän ja pää vangitsevat toisensa. Lastentarhaan vangittuna ihminen viettää täysin hyödytöntä elämää, jossa on liikaa aktiviteetteja, mistä syystä tuloksena on toistuva uupumus ja väsyminen, kunnes kuolema korjaa.

Tämän tiedämme, ehkä vastustammekin hieman, sillä tunnemme itsemme joskus perin tärkeiksi ottaessamme kasvoillemme rohkean ilmeen ja näyttäessämme äärimmäisen omistautuneilta ja vakavilta. Tunnemme olevamme sidotut kuolonkulkuumme lastentarhassa, olemme vankeja, kahlittuja magneettiseen aaltoon, johon olemme yhteydessä syntymämme, luonnontilamme ja karmamme takia. Tämä pätee meihin kaikkiin poikkeuksetta.

Meitä hallitsee ulkopuolinen magneettikenttä, joka sisältää kaikenmoista elävää ja kuohuttavaa. Elämme siitä ja olemme syntyneet siitä. Se synnyttää uskomme. Olemme kaikki luonnostaan eläimiä, luontoon sidottuja, luonnon palvojia. Emme voi toimia toisin, vaikka annamme toiminnoillemme erilaisia nimiä lastentarhan pelien ja leikkien eri vivahteiden perusteella. Toteamme tämän kaiken samalla tavalla kuin klassiset evankelistat. Roomalaiskirjeen 3. luku puhuu selvää kieltään:

Ei ole ketään oikeamielistä, ei ainoatakaan, ei ole
ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa;
kaikki olemme poikenneet pois, kaikki tyynni
kelvottomiksi käyneet;
ei ole ketään, joka tekee sitä, mikä hyvää on,
ei yhden yhtäkään.
Heidän kurkkunsa on avoin hauta,
kielellänsä he pettävät,
kyykäärmeen myrkkyä on heidän huultensa alla;
heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta.
Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta,
hävitys ja kurjuus ovat heidän teillänsä,
ja rauhan tietä he eivät tunne.              [Room. 3:10–17]

Katsomme tulleen todistetuksi, ettei ihminen valitse eikä omaksu uskontilaansa. Uskontila on yhteydessä hänen olemuksensa perustilaan, se on luonnonihmisen sidos omaan maailmaansa, hengityskenttäänsä, luonnonaioneihinsa, joista hän elää. Tästä ei ole poikkeuksia. Niinpä kukaan ei etsi Jumalaa oman luontonsa pohjalta. Mikä sitten on tuo ilmiö, jolle annamme nimen etsijä?

Hän on luonnonihminen, joka on joutunut jollakin tavalla ahdinkoon. Luonnonihminen on synnynnäinen onnenonkija, mutta ikinä hän ei onnea löydä. Hän kärsii ja hänen luontonsa hajoaa kaiken aikaa. Etsiminen ei ole poikkeuksellista vaan yleisinhimillinen ilmiö. Suurimmalle osalle ihmisiä se ei ole muuta kuin paikanvalintaa ja -vaihtamista vastakohtaisuuksien liikkeessä, ei vain yhteiskunnallisesti vaan myös eettisesti ja mystisesti. Jokaisella ihmisellä on eettisiä ja mystisiä tarpeita, jokainen harjoittaa etiikkaa ja mystiikkaa omalla tavallaan.

Nykyaikainen tanssimusiikki tyydyttää lukemattomien ihmisten mystiset tarpeet. He vajoavat mystisesti lemurisiin rytmeihin ja ikivanhoihin esihistoriallisiin voimarakenteisiin. Näemme mm. afrikkalaisen, Lemurian jälkeläisen, yrittävän kohota ylöspäin negro spirituaaliensa avulla, atlanttilaisten valkeiden temppelien musiikin avulla. Näemme näin valkoisen rodun tuhoutuvan ja Afrikan rodun nousevan ylös, jolloin sanat ”viimeisistä tulee ensimmäisiä” käyvät jälleen toteen.

Itse kunkin eettisyys ja mystisisyys sopeutuvat aina kyseisen ihmisen yhteiskunnallisiin pyrkimyksiin. Siksi tuntemamme kirkko on dialektinen kirkko, ihmiskunnan sävyisä palvelija.

Vastakohtaisuuksien liikkeellä on eri vaikutuksiin reagoiva vauhti. Meidän elinaikanamme voimme huomata vauhdin kiihtyvän yhä kauhistuttavammaksi kurimukseksi. Vauhdin alituinen kasvu johtuu magneettisista prosesseista ja tuntemistamme ilmakehällisistä ilmiöistä. Tämä kaikki tietenkin kiihottaa ihmiskunnan etsintää entisestään. Ihmiskunta etsii kuitenkin pelkkää turvapaikkaa tai ainakin mahdollisimman turvallista kohtaa vastakohtaisuuksien liikkeessä. Tätä on tapana sanoa etsimiseksi, vaikka se ei ole aitoa Jumalan etsimistä! Se on vain yhä voimistuvaa vuorovaikutusta ihmisen ja hänen voimakenttänsä välillä. Tässä kohtaamme ongelman, johon myös Paavali törmäsi mennessään kreikkalaiseen kulttuuriin: hän toden totta löysi moninaisen Jumalan etsinnän ja valtavasti mystistä vaivannäköä, muttei aitoa Jumalan etsintää.

Asettukaamme tämän ongelman eteen. Jokainen ihminen on luonnostaan tyytymätön ja etsii luonnollisella uskonvoimalla varustettuna. Se pakottaa hänet etsimään – ja löytämään – ja kadottamaan – ja etsimään uudelleen – ja löytämään jälleen – mikä vahingoittaa häntä kerta kerralta enemmän; kaikki tämä yhä kiihkeämmällä ja mielettömämmällä vauhdilla. Miljoonat tanssivat kuumana jatsahtavia, lemurisia, seksuaalisia tanssejaan aivan samalla tavalla kuin Lemurian temppeleihin kokoontuneet ihmisjoukot, jotka ajettiin himokkaaseen suvunjatkamiseen, jolla heidät saatiin vajoamaan yhä syvemmälle aineeseen.

Näemme, mikäli meillä on oikea näkökyky, että on kehittymässä aineen häviäminen, poistuminen aineesta, maailmasta karkottaminen, muttei vapauttavasti vaan taantuvasti. Palataan esihistoriallisiin aikoihin, ilman että on voitettu mitään. Suuri tuhoutuminen tulessa on jo alkanut, ja prosessi näytellään silmiemme edessä, mikäli pystymme näkemään sen. Kysykäämme: Olemmeko osalliset, olenko minä osallinen tästä prosessista? Raahaudunko minäkin tässä prosessissa, ikuisessa etsimisessä, niin kuin legendaarinen vaeltava juutalainen?

Kuka meidän jumalamme on? Kehen usko liittää meidät? Voimme kutsua jumalaamme gnosikseksi, mutta puhummeko totta?  Tiedämme, että Kristus on lukemattomien huulilla, vaikka he syöksyvät kuin hullut luonnon pyörteisiin. Emme ole houkkia, mutta saatamme pettää itseämme mystisyydellämme. Mystiikalla kaikki voidaan sävyttää ja maalata kauniiksi, hartaan hurskaaksi ja suloiseksi. Tuotos vastaa täsmälleen kunkin omaa mieltymystä. Kaikkia makuja on tarjolla. Olisiko mahdollista, että erehdymme? Tämä ongelma tuodaan nyt eteemme:

Uskontila, johon Gnosis pyrkii, ei ole yhteydessä luonnontilaamme eikä mihinkään muuhunkaan luonnon tilaan. Ei, se tarkoittaa nykyaikaisen Gnosiksen voimakentän kosketusta sydämen ruusuun. Kuka tämän yhteyden saa aikaan? Ainoastaan sellainen etsijä, joka on lopettanut luonnolliset kiihkeät vaatimuksensa oivalluksen tai epätoivon seurauksena. Tämän yhteyden saanut on Jumalan Hengen sytyttämä. Hänen ylleen vuodatetaan voimaa, joka on kaikissa suhteissa ja kaikilta ulottuvuuksiltaan kohtisuorassa kaikkiin entisiin henkilökohtaisiin luonnonvaateisiin nähden.

Tätä voimaa totteleva ja sen ääntä seuraava on aito uskovainen Gnosiksen tarkoittamassa merkityksessä. Tuosta hetkestä lähtien käynnistyy myös aineen häviämisprosessi, joukkomuutto orjuuden talosta. Ei joukkomuutto sysäämisenä esihistorian pimeyteen, sukupuolten erillisyyteen, jossa toista vaanitaan tai poljetaan alas. Ei, tämä on exodus sieluihmiskunnan maailmaan, uuteen Jerusalemiin.

Vesimiehen aika on siis alkanut koko ihmiskuntaa koskevalla aineen häviämisprosessilla, joka jakautuu selkeästi kahteen polkuun, joilla on eri päämäärä. Kummalla polulla olemme juuri nyt? Ei tulevaisuudessa vaan nyt! Kohdistamme sanamme ainoastaan suotuisalla polulla oleville. Annamme heille ohjeita jo nyt kehitteillä olevista prosesseista. Voimmeko tervehtiä Vesimiehen päivää sanoin:

Ruokaasi Pyhää ja Uudistavaa,
Elävää Vettä ja Jumaluutta
Elämän Lähteiltä meille oi, suo,
kosketuksellasi tuo.

Kuljemmeko ruusun ja ristin tietä, olemmeko suunnanneet sydämemme toteen pelastukseen eli sallimmeko ruusun hallita koko seitsenkertaista sydäntämme yksikärkisesti suuntautuneina?

Näitä kysymyksiä meidän tulee pohdiskella nyt, kun suuren muutoksen aika on alkanut.